Halusin pihan, mies ei – ratkaisu oli siirtolapuutarhamökki, jonne hurauttaa metrolla

6,1K

Kuopusta odottaessani minut valtasi järjetön oman pihan kaipuu. Olin jo muutaman vuoden möyrinyt kesät äitini pihassa lapsuudenkodissani Etelä-Savossa, mutta nyt tuo ei enää riittänyt. Halusin omat pionit, oman kasvihuoneen tomaatteineen, yrttilaatikoita, ehkä jopa omenapuun. Viimeiset viikot ennen lapsen syntymää kiertelin Käpylässä, kurkin pihoihin ja lähetin miehelle viestejä, joissa ihastelin alueen idyllistä pikkukaupunkitunnelmaa. Mies oli kauhuissaan. Hän ei kaivannut pitenevää työmatkaa, kolaamista ja jatkuvaa talkkarina toimimista vaan nautti huolettomasta elämästä kerrostalossa, jonka kauhujen putkiremonttikin oli jo ohi ja unohtunut.

Eräänä iltana mies kertoi bonganneensa siirtolapuutarhamökin Torista. En oikein tiennyt, mistä on kyse, mutta lupasin lähteä katsomaan, ainahan nyt katsoa voisi. Tontin porttia ei ollut löytyä ruusupuskan keskeltä, ja kuunliljat tukkivat kapean polun. Pihassa oli kuusi omenapuuta, pitkä rivi vadelmapensaita, neljä heinittynyttä kasvatuslaatikkoa ja perällä pieni kasvihuone, jossa ei kasvanut mitään. Pienen mökin maalipinta rapisi, mutta muuten se näytti nököttävän korkean kivijalan päällä ihan hyväkuntoisena. Tuli vahva tunne, että tässä se on.

Kohtalokkaasta kesästä on nyt kolme vuotta, ja paikka muuttuu koko ajan rakkaammaksi. Olemme hiljalleen muuttaneet pihaa ja mökkiä itsemme näköiseksi. Heti ensimmäisenä kesänä perustin pionipenkin ja mies rakensi kolme kasvatuslaatikkoa, joihin pääsivät puutarhamessuilta vahingossa bongaamani parsajuurakot, entisen omistajan ruohosipulimättäät ja kaikkea helposti siemenistä kasvavaa yrteistä porkkanoihin. Viime kesän mies remontoi sisätiloja, minä kasvatin lohenpunaisia idänunikkoja siemenistä ja survoin kasvihuoneen täyteen: siellä kasvoi peräti 18 tomaattia, kaksi kurkkua ja neljä hunajamelonia eli ihan liikaa kaikkea.

Siirtolapuutarhamökki on meille piha, joka nyt ei vain satu sijaitsemaan kotimme yhteydessä. Sinne mennään päivällä, puuhaillaan muutama tunti ja tullaan kotiin nukkumaan omiin sänkyihin. Rakastan tämän mökkeilyn vaivattomuutta: lähteminen ei vaadi tuntikausien pakkaamista, ja tuntien hermojakiristävän automatkan sijaan perille pääsee metrolla puolessa tunnissa. Puutarhassa puuhailu on rentouttavaa, ja lapset saavat kokea ihan toisenlaista vapautta kuin kotonamme keskustan kerrostalossa. Ja jos haluamme, meidän on mahdollista jäädä sinne yöksi tai muuttaa sinne vaikka koko kesäksi, kuten monet tekevät.

Siirtolapuutarhakesä 2019 on tietenkin jo käynnistynyt. Tänä kesänä kokeilen uutena edamamepapuja, muuten mennään aika varmoilla tapauksilla: kurkkua, tomaattia, herneitä, yrttejä basilikasta lehtipersiljaan ja perunoita, tietenkin Siiklejä. Kukkien puolella sitten lähtikin laukalle, sillä tänä kesänä päätin kokeilla haaveilemaani leikkokukkapenkkiä. Leijonankitoja, tarhaleukoijoioita (taivutetaanko se todella noin?), astereita, kosmoskukkia, tsinnioita. Törmäkukkia päätin kokeilla peräti kolmea erilaista, ja jättikokoiset neilikat näyttivät jo itävän. Toivotaan kaikille onnea ja menestystä ja mahdollisimman vähän pupuja!

Puutarhakesä 2019, olen enemmän kuin valmis!