Yksi teelusikallinen jeeraa, luen reseptistä ja lähden penkomaan maustelaatikkoa. Missäs se jeera nyt olikaan…
”Äiti, saisinko sakset?”, pyytää esikoinen olohuoneesta.
Kaivan sakset laatikosta ja vien ne olohuoneeseen. Niin mitäs olinkaan tekemässä… mikäs rivi se olikaan. Niin se jeera, missäs se nyt olikaan…
”Äiti, missä on liimaa?”
Sen jeeran täytyy olla jossakin täällä…
”Äitiiiiii! Tarvitsen liimaa, toisitko.”
Ja niin edelleen.
****
Ennen lapsia kokkaaminen oli minulle ihana harrastus. Kahden hengen taloudessamme suosittiin viikonloppuisin pitkiä itse kokattuja monen ruokalajin illallisia, joissa jokaiselle ruokalajille etsittiin täydelliset juomaparit. Monesti viikollakin menin kauppaan hakemaan jännittäviä aineksia, joista tein jotakin uutta ja erikoista, jonka resepti oli peräisin ruokalehdestä tai keittokirjasta.
Sitten syntyivät lapset, ja kokkaaminen muuttui. Ruokaa tarvittiin joka päivä tiettyyn kellonaikaan, eikä kaupassa huvittanut käydä päiväkotipäivän uuvuttaman lapsen kanssa. Silti halusin syödä hyvää kasvispainotteista ruokaa ihan joka päivä. Lasten ansiosta kokkaaminen yksinkertaistui, ja se on parasta, mitä meille on tapahtunut. Nykyisin ruoanlaittomme lähtee todella harvoin liikkeelle jostakin tietystä reseptistä, johon tarvitaan tietyt raaka-aineet. Ehkä viikonloppuisin, kun aikaa on enemmän.
Älä ymmärrä väärin. Minusta on edelleen aivan ihana lukea ruokalehtiä ja keittokirjoja ja poimia sieltä tekoon jotakin, jota en olisi itse oivaltanut ja kokeilla jotakin aivan uutta oppiakseni. Mutta ei luoja paratkoon joka päivä.
Resepteihin nojautuminen jatkuvasti on u u v u t t a v a a.
Suosin arjessa nimettömiä ruokia ja yksinkertaisuutta. Reseptejä useammin lähtökohtani keittiössä on raaka-aine, usein kasvis, se joka kaupassa näyttää parhaimmalta ja jonka valmistan simppelisti, aika usein uunissa paahtaen. Arkisin syömme usein jotakin viljapohjaista salaattia, erilaisia pastoja ja risottoja. Taika on vaihtuvat raaka-aineet, ne sesongin parhaimmat, jotka ovat myös edullisia. Kun pääraaka-aine vaihtuu, kukaan ei edes huomaa, että lautasella on oikeastaan aina aika lailla samaa.
Täällä blogissa julkaisen meidän perheemme aitoja reseptejä, joissa on mitat, hyvin tarkat sellaiset. Niillä on helppo päästä liikkeelle, mutta voit hyvin ajatella niitä ehdotuksena. Voit hyvin jättää jotain pois, korvata jotain jollain toisella aineksella tai lisätä jotain.
Resepteistä irrottautuminen, edes joskus, on kovin vapauttavaa. Kun vapautuu resepteistä, kokkaamisesta tulee huomattavasti rentouttavampaa ja oppii oikeasti laittamaan ruokaa, alkaa oivaltaa, miten eri osaset vaikuttavat toisiinsa. Mitä paremmin osaa laittaa ruokaa, sitä paremmin osaa soveltaa eikä enää joudu miettimään, voiko jonkin jääkaapissa pyörivän irtovihanneksen käyttää vaikkei juuri sitä reseptissä mainitakaan. Eikä enää ikinä, koskaan tarvitse kesken kaiken sännätä kauppaan hakemaan jotakin ehdottoman tarpeellista raaka-ainetta. Voi aivan hyvin soveltaa ja tehdä jotain ihan muuta, mihin kotona sattuu olemaan ainekset.
Jotta voi soveltaa, on oltava sallittua luottaa itseensä. Ruoanlaittoon liittyy tiettyä armottomuutta, joka jaksaa hämmästyttää minua. Tavallisessa puheessakin kerromme ”testaavamme reseptejä”, vaikka testaaminen kuuluu mielestäni vain koekeittiöihin. Jotenkin ajatellaan, että kotonakin pitäisi olla ruoanlaiton mastefchef, vaikka ihan ookoo ruoanlaittaja riittää. Ollaan vähän armollisempia, joohan.
Tärkeintä on uskaltaa ryhtyä. Epäonnistumista ei tarvitse pelätä. Kyse on vain ruoanlaitosta, ei aivokirurgiasta. Keittiössä tapahtuu harvoin sellaisia katastrofeja, että ruoka olisi täysin syömäkelvotonta. Ja jos niin sattuu käymään, voi vaikka syödä leipää ja kokeilla seuraavana päivänä uudestaan. Epäonnistuminen ei ole vakavaa, ja siitäkin on hyötyä, koska siitä oppii jotakin.
Yksi konkreettinen vinkki minulla on. Niin kliseistä mutta niin totta: ruokaa kannattaa maistella koko valmistamisen ajan. Miltä raaka-aineet maistuvat raakoina, puolikypsinä, kypsinä? Valmistusajat ovat joka tapauksessa aina viitteellisiä, sillä hellat ja uunit toimivat eri tavalla. Vain ahkerasti maistelemalla selviää, kuinka kauan tomaattikastiketta kannattaa hauduttaa omalla hellalla tai kakkua paistaa omassa uunissa.
Omaan makuun saa luottaa. Jos ruoka maistuu hyvältä omaan suuhun, se on hyvää juuri sellaisena kuin on. Ruoan ei tarvitse maistua oikealta, koska ei ole olemassa mitään universaalia makumallia, miltä kunkin ruoan kuuluu maistua.
Tämäntyyppisessä kokkaamisessa tärkeintä ovat raaka-aineet ja tekniikat. Siksi lupaan syventää aihetta täällä ja jakaa syksyn mittaan erilaisia oivalluksiani, esimerkiksi esivalmistelusta ja raaka-aineiden valitsemisesta. Tervetuloa mukaan!
****
Kokkaatko sinä koskaan ilman reseptiä? Kerro alla!
5 kommentit
Kokkaan aina ilman reseptiä. Aloin laittamaan ruokaa jo ennen teini-ikää ja kauppaa ei ollut maalla lähimaillakaan, joten oli läytettävä niitä aikneksia, mitä kaapeissa sattui olemaan.
Rakastan ruokalehtien ja keittokirjojen selaamista ja lukemista, tähänkin harrastukseen palo tuli jo lapsuudenkodista. Tuskin koskaan noudatan reseptiä kovin tarkkaan nykyäänkään, vaikka kaikki erikoisemmatkin raaka-aineet olisivat lähistöltä haettavissa.
Leipomisen puolella noudatan reseptejä vähän enemmän.
Kuulostaa hirmuisen samanlaiselta taustalta kuin itselläni 🙂 Ja myös itse rakastan keittokirjojen ja ruokalehtien lukemista.
Tämä! Lapsuudenkodissani äiti piti ruoanlaittoa ja siivoamista työläänä ja vaikeana, koska selvästikin piti eri asioista.
Itse päätin opetella lukioiässä ruoanlaiton ostamalla keittokirjan – Painonvartijoiden sellaisen! Kirjassa kun oli niin helpot&terveelliset ohjeet ja jokainen vaihekin melkein kuvitettu. Voi arvata, että mitat olivat hyvin tarkat ja rento soveltaminen ei päässyt edes alkuun. Olen kohtuu hyvä tekemään jälkiruokia, mutta niissäkin mittasuhteilla on usein suurempi merkitys.
Ehkä uuden vuoden kunniaksi voisin alkaa vihdoin kokata – ilman reseptiä.
Ehkä aloitat jostain tutusta ruoasta ja kokeilet, mitä sille tapahtuu, jos joitakin osia vaihtaa? Soveltaminen on niin kivaa 🙂 Hyvää joulun odotusta sinulle!
Tästä tulee mieleen ikivanha juttu (tapahtui isoäidilleni lähes 100 vuotta sitten). Epäkäytännöllinen naapuri ihmetteli mitä tekisi päivälliseksi, mummoni katsoi kaapin sisältöä ja ehdotti lihakeittoa. ”Mutta minulla ei ole selleriä!” Joissakin leivonnaisissa ei voi ”säveltää” (ennen kaikkea perusaineiden suhteissa), mutta usein katson keittokirjoista yms. lähinnä ideoita ja erikoismpien ruoka-aineiden käsittelyvinkkejä (tänne eksyin ihmetellessäni mitenkäs ne kuivat pavut pitikään käsitellä ettei jää lektiiniä…).